Kuukausi: heinäkuu 2020

Yle uutisoi eilen, että ”Puolet suomalaisista pitää rasismia merkittävänä ongelmana”. Uutisessa kerrotaan myös, että 3/4 perussuomalaisten kannattajista oli täysin tai jokseenkin eri mieltä. Itse pidän vaikeana vastata kysymykseen, koska tiedän, että ensinnäkin rasismi määritellään tuloksia tarkasteltaessa yksipuolisesti valkoisten värillisiin kohdistamaksi syrjinnäksi. Toisaalta tuloksia pyritään hyödyntämään aivan väärällä tavalla, eli rasismin torjuntaan tullaan haaskaamaan entistä enemmän verorahoja, sekä ilmaisunvapautta varmasti mielellään kaventamaan. Tästä syystä olisin itsekin vastannut varmaan, etten pidä rasismia merkittävänä ongelmana. Todellisuudessa rasismi on kuitenkin mielestäni merkittävä ongelma ja ainoa tapa vaikuttaa ongelmaan on maahanmuuttopolitiikan huomattava tiukentaminen. Rasismin pitäminen merkittävänä ongelmana on itse asiassa eräs keskeisin peruste kannattaa humanitaarisen- ja muun vaikutuksiltaan kielteisen maahanmuuton minimointia.

Perussuomalaisissa tuntuu olevan laaja-alaisempaa näkemystä rasismiin, kun muut puolueet näkevät ongelman kovin mustavalkoisesti. Kuten suomalaismielinen, kaiketi Lähi-idästä kotoisin oleva nuorukainen oheisella videolla huomauttaa, rasismi ei ole vain valkoisten värillisiin kohdistamaa syrjintää, vaan maahanmuuttajien välinen rasismi on usein vakavampaa. Lisäksi maahanmuuttajat ovat myös usein rasistisia suomalaisia kohtaan. Tämä ilmenee esimerkiksi omien suosimisena, halventavana puheena etenkin naisista, korkeana yliedustuksena raiskaustilastoissa suomalaismiehiin verrattuna, sosiaalitukien väärinkäyttönä sillä ajatuksella, että valkoihoiset saavat tehdä työt ja maksaa kustannukset, lasten kavereiden ja poikakavereiden rajoittamisena oman etnisen ryhmän edustajiin, jne.

Neljäntenä rasismin tyyppinä on vielä nk. käänteisrasismi, jossa mielistellään etnisiä vähemmistöjä, mutta syyllistytään sen seurauksena hyväksymään vähemmistöjen sisäiset, syrjivät käytänteet, kuten tyttöjen sukuelinten silpominen. Tämä hyväksyminen on yleensä näennäistä, eli ei sitä aktiivisesti hyväksytä, mutta ollaan kovin passiivisia ongelman edessä, eikä reagoida asiaan ollenkaan yhtä vahvasti kuin jos kyseessä olisivat kantasuomalaiset tytöt, joita silvotaan. Lisäksi etniset vähemmistöt nähdään massana, kun pyritään muuttamaan ihmisarvoa raskaasti polkevia kulttuurisia tapoja hissukseen kulttuureissa sisäisesti tapahtuvien muutosten kautta, eikä välitetä ollenkaan siitä, kuinka paljon uhreja ehtii syntyä tällaisessa hitaassa muutoksessa. Joka ainoan elämänhän tuli olla arvokas!

Rasismi on tosiaan merkittävä ongelma Suomessa, kun niputamme kaikki neljä rasismin muotoa yhteen. Samalla huomaamme, kuinka rasismi onkin itse asiassa monikulttuurisen yhteiskunnan eri ihmisryhmien eriytymistä, jossa suositaan oman ryhmän jäseniä ja suhtaudutaan vaihtelevan epäluuloisesti tai vihamielisesti muiden ryhmien edustajiin. Kyse on etnisten ryhmien välisestä kilpailusta ja toisaalta kantaväestön puolustustaistelusta maan talouden kestävyyden, turvallisuuden ja kulttuurin puolesta. Nykyinen rasismi on siten hyvin kaukana siitä, mitä määritelmällä on alunperin tarkoitettu – muiden etnisten ryhmien ihmisten näkemistä sekä huonompina, että alempiarvoisempina siten, että heillä olisi vähemmän oikeuksia.

Palataksemme vielä siihen oletukseen, että kyselyssä tarkoitettiin valkoisten muun värisiin kohdistamaa syrjintää, niin miten tämä lähinnä ilmenee Suomessa? Itselle tulee ensimmäisenä mieleen työnhaku ja toisena erilainen vihamielinen huutelu tai kirjoittelu. Työnhaussa onkin ilmeisesti testattu, että esimerkiksi Mohammed -nimisten on vaikea saada työtä. Onko kyse kuitenkaan syrjinnästä, vaan ennemmin nykyään korostuneesta trendistä täyttää työpaikat ns. ”hyvillä tyypeillä”, jotka sulautuvat parhaiten työyhteisöön? Monen korkeasti koulutetun kantasuomalaisenkin on nykyään vaikea saada työtä, jos ei täytä ”hyvän tyypin” kriteerejä, eli anna lisäarvoa työyhteisön pitkälle erilaistuneille sosiaaliselle ilmapiirille ja kulttuurille.

Rasismikyselyssä merkittävä osuus suomalaisista piti rasismia maassamme merkittävänä ongelmana – olkoonkin, että merkittävä oli sekin osuus, joka ei ollut tätä mieltä. Ensimainittu on kuitenkin se, jolla on käytännön merkitystä. Rasismi Suomessa on kuitenkin aivan erilaista kuin Yhdysvalloissa ja enemmän piilorasismia, kuten Ruotsissa. Ruotsalaistyylinen piilorasismikin on kuitenkin merkittävä ongelma, koska ihminen vaistoaa suhtautumisen elekielestäkin. Ja sitten, kun koittavat vaikeat ajat ja joudutaan jossain vaiheessa kaiketi jopa eloonjäämiskamppailuun, niin piilorasismin kupla puhkeaa ja etnisten ryhmien välinen taistelu alkaa todennäköisesti hyvin näkyvästi. Silloin elintasopullamössöjen monikulttuuriunelmat voidaan haudata lopullisesti. Tällaisesta kehityksestä voi nähdä jo ennusmerkkejä siinä, kuinka eräskin äiti Espoon keskuksesta kertoi eri väristen lasten leikkivän kyllä mukavasti keskenään, mutta jos tulee konfliktitilanne, niin etniset vähemmistöt ryhmittyvät nopeasti puolustamaan omiaan – tai siinä, kuinka tietyt etniset vähemmistöt soittavat kymmenien henkilöiden lisäjoukkoja avuksi tappeluihin.

Entä saadaanko rasismi kitkettyä tai ongelmaa oleellisesti vähennettyä rasismin vastaisilla toimilla? Miten se voisi olla mahdollista, koska rasismin juurisyinä on eloonkäämiskamppailuun liittyviä fundamentaalisia perusteita! Tiettyjen etnisten ryhmien heikko työllistyminen, yliedustus rikostilastoissa, sekä kantaväestön kanssa ristiriitaiset arvot – jos nämä asiat saataisiin hyvälle tolalle, niin kantaväestön näkyvä rasismi vähenisi varmasti marginaaliin. Yhtäkään näistä ongelmista – saati niitä kaikkia ei saada kuitenkaan ratkaistua etenkään, kun uusia kotoutettavia saadaan jatkuvasti lisää. Verorahojen laittaminen rasismin torjuntaan on täysin hyödytöntä laastarointia, jos mainittuihin perimmäisiin syihin ei kyetä vaikuttamaan tehokkaasti. Nykyistä huomattavasti tiukempi maahanmuuttopolitiikka on ainoa todellinen keino vähentää rasismia.

Rasismin torjuntaan kaadettavat verovarat tulevat paremmin käytettyä, kun pyritään lisäämään ihmisten myötätuntoa yleisellä tasolla. Tämä loiventaisi myös yhteiskunnassa vallitsevan spesismin ongelmaa, joka on paljon rasismia vakavampi ongelma käytännön vaikutuksiltaan. Valitettavasti vihervasemmisto näyttää unohtaneen tämän lajisorron kokonaan, jossa 79 miljoonaa tuotantolaitosten ahtaudessa kasvatettua eläintä kohtaa vuosittain Suomessa lopulta vapautuksen elämättömistä elämistään.

Luin ”Syytös – 7 kertomusta Pohjois-Koreasta” – kirjan (v. 2014), jossa on seitsemän tarinaa maailman suurimmaksi vankilaksi luonnehditun maan ihmisistä kohtaloineen. Tarinat perustuvat tosiseikkoihin ja huhuihin, mutta yhtä kaikki kuvaavat pohjoiskorealaisten todellisuutta. Kirja on paras kaikista neljästä aiemmin lukemistani pohjoiskorealaisten kirjoittamista kirjoista, koska se ensinnäkin antaa kattavimman läpileikkauksen maan järkyttävästä elämänmenosta useine kertomuksineen. Toisekseen kirjoittajaa pidetään lahjakkaana kirjailijana, kun yleensä kirjoittajat ovat olleet loikkareita, jotka ovat päätyneet kirjoittamaan kokemustensa, eivätkä kirjallisen lahjakkuuden perusteella. Kolmanneksi kirjailijan, joka on kirjoittanut teoksensa salanimellä Bandi (suom. Tulikärpänen) kertomuksia voi pitää luotettavampina kuin muita, koska hän asui elämänsä loppuun saakka Pohjois-Koreassa, eikä saanut koskaan minkäänlaista palkkiota työstään. Esimerkiksi Leiri 14 -kirjassa, joka on järkyttävä kertomus Pohjois-Korean vankileiriltä ja sieltä paosta on ilmennyt jälkikäteen epäselvyyksiä, että mikä kaikki siinä on totta: https://yle.fi/uutiset/3-7744312 . Kirjoitukset on annettu salakuljetettaviksi Pohjois-Koreasta maailmalle.

Millaista sitten elämä on Pohjois-Koreassa? Ensimmäiseksi haluan romuttaa sen harhaluulon, että pohjoiskorealaiset fanittaisivat oikeasti maailman pahimpia diktaattoreitaan – edesmenneitä ja nykyistä. Tällaista tyhmyyttä ei enää pidä luulla pohjoiskorealaisista, jotka joutuvat kärsimään kollektiivisesti erään maailman pahimman psykopaatin – tätä nykyä Kim Jong-unin vankeina – saatikka naureskella tällaisille kuvitelluille ”kulttuurisille eroille”. Pohjoiskorealaiset joutuvat nimittäin harjaannuttamaan itsensä pienestä pitäen näyttelemään henkensä – ja myös perheenjäsentensä henkien kaupalla – maailman parhaiksi näyttelijöiksi siinä, kuinka he muka sataprosenttisella lojaaliudella rakastavat suurta johtajaansa kaikesta sielustaan. Pohjois-Koreassa ihmisten joukossa on kaikkialla ”hiirten” joukossa ”kissoja”, jotka tarkkailevat jopa ihmisten kasvojen ilmeitä ja raportoivat esimerkiksi, jos joku ei näytä aidosti itkevän tai iloitsevan suuren johtajan kunniaksi. Mistä tahansa asiasta valittaminen nähdään myös helposti petturuutena – täydellisen kommunistisen järjestelmän arvostelemisena.

Kaikkein oleellisinta tässä pirullisessa diktatuurissa ja sen hyvin vähäisissä mahdollisuuksissa hajota sisältä käsin on se, että rangaistukset järjestelmässä annetaan yhden perheenjäsenen tyypillisesti täysin viattomasta järjestelmän tulkitsemasta virheestä koko perheelle. Eli koko perhe lähetetään herkästi pakkotyöleirille – tai lievemmissä tapauksissa karkotetaan esimerkiksi kaupungin ruumiillisesti kevyemmistä olosuhteista maaseudun puutteellisempiin oloihin. Maasta pakenemista ehkäisee tehokkaasti se, että loput perheenjäsenet joutuvat tällaisesta ratkaisusta pakkotyöleirille. Loikkareita vaivaakin tyypillisesti valtava syyllisyys perheidensä kohtaloista.

Ihmisten liikkumista rajoitetaan paitsi maan ulkopuolelle, myös sisäisesti. Kirjan eräs tarina kertoo miehestä nimeltä Myong-ch’ol, joka pakotettiin asepalveluksen jälkeen muuttamaan kotipaikastaan maaseudulla kauas hiilikaivoksille töihin. Toisella paikkakunnalla asuvaa perhettä on vaikeaa päästä tapaamaan. Kertomuksen Myong-ch’olin äiti oli kuolemassa, mutta useista anomuksista huolimatta mies ei saanut matkustuslupaa tavatakseen äitinsä viimeisen kerran. Vain noin joka kymmenes matkustuslupa-anomus hyväksyttiin ja luvatta matkustamisesta seurasi pakkotyöleiri.

”Hän olisi ollut valmis menemään jalan, vähät siitä vaikka matkaa olisi tuhat tai kymmenen tuhatta litä, mutta ”matkustussäännöt” kielsivät senkin. Myong-ch’ol olisi halunnut itkeä kovaan ääneen ja polkea jalkaa. Moinen käytös oli kuitenkin poissuljettua sillä toisinaan myös nyyhkytykset tulkittiin kapinaksi ja ne saattoivat maksaa itkijän hengen.”

Mikäli edellä mainitunlainen nyyhkäys johtaa rangaistukseen, seuraa siitä merkintä henkilön tietoihin diktatuurin arkistoissa. Tällaisella tiedolla on dramaattinen merkitys paitsi kyseisen henkilön ja koko hänen sukunsa elämään, myös suvun tulevien sukupolvien elämään. Pohjois-Koreassa on vallalla nimittäin kastijärjestelmä, jossa ylenemismahdollisuudet ovat vähäiset, mutta alaspäin putoaa herkästi ja usein pohjalle eli pakkotyöleirille asti. Syntyvällä lapsella ei esimerkiksi ole mahdollisuutta päästä yliopistoon – olipa hän kuinka lahjakas hyvänsä – jos hänen sukunsa rekisteriotteessa on esimerkiksi hänen isoisänsä kohdalla merkintä jostain mitä vähäpätöisimmästä asiasta, jonka puolue on tulkinnut rikokseksi puoluetta kohtaan. Kirjassa tällaisesta on esimerkkinä esimerkiksi tummien verhojen pitäminen ikkunan edessä, jota pidettiin epäilyttävänä ja vihamielisenä. Sen sijaan heikoilla pistemäärillä yliopistojen sisäänpääsykokeissa pääsee sisään, jos vanhemmat ovat puolueen arvohierarkiassa korkealla. Niinpä suoranaiset nerotkin voivat päätyä Pohjois-Koreassa hiilikaivostyöläisiksi vastoin tahtoaan.

Julman kastijärjestelmän voisi kuvitella vähentävän ihmisten halua tehdä lapsia silloin, kun ihmiset tietävät, että heidän lapsilleen on langetettu jo valmiiksi huono tulevaisuus. Kirjan kertomuksessa ”Pako” vaimo syökin salaa mieheltään ehkäisypillereitä juuri tästä syystä. Pohjois-Koreassa syntyvyys oli kuitenkin jopa 1,91 vuonna 2017, kun syntyvyysluku oli Japanissa 1,43 ja Etelä-Koreassa 1,05 – maailman alhaisin. Voisi kuvitella, että monelle lapset ovat järjestelmässä ainoa syy elää ja jaksaa, koska ei tule mieleen maan elämästä luettuani, että mitä pelkkää propagandaa, matkustusrajoituksia ja dystooppista ihmisten valvontaa ilmiantoineen sekä materiaalista niukkuutta elintarvikkeita myöten tarjoava maa voisi kansalaisensa iloksi antaa. Mitään kiinnostavaa ei voi lukea, katsoa leffassa, tutkia netistä, ei voi jutella vapaasti, käydä ravintoloissa, eikä virkistäytyä luonnossa kovinkaan helposti matkustusrajoitusten ja kyttäämisen takia, jne.

Edellä mainitun lisäksi maan diktatuuri pyrkii viemään ihmisistä kaikki mehut työpäivien jälkeen järjestettävillä pakollisilla puolueen aivopesutilaisuuksilla, joiden jälkeen ihmisillä jää aikaa nukkumiseen noin viisi tuntia yössä. Ihmisille jätetään tarkoituksella vähän aikaa nukkumiseen, jotta ajattelu ei toimi kunnolla, eikä jää ylimääräisiä voimia.

Toisaalta korkeammassa asemassakin oleva joutuu elämään jatkuvassa pelossa – ja ehkä vielä enemmän kuin alemmalla tasolla elävä. Yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeissä positioissa oleville kasaantuu enemmän vastuuta ja koska Pohjois-Korean virallisen ideologian mukaan maan kommunistinen diktatuuri on täydellinen, niin vastuu yhteiskunnan ongelmista langetetaan yksittäisille ihmisille. Kirjan kertomus ”Punainen sieni” esimerkiksi kertoo soijatahnatehtaan johtajasta, jonka puolue vastuuttaa kokonaisen kaupungin soijatahnan tuotannosta tuotannon kaikilla tasoilla aina maan raivaamisesta riittävän tehokkaan teknologian kehittämiseen saakka. Hänet vastuullistetaan täysin myös luonnonilmiöistä, jotka vaikuttavat tuotantoon. Yli-inhimillinen raadanta ja lojaalius palkitaan kuitenkin Pohjois-Koreassa helposti teloituksella.

Pohjois-Korean ihmisten mielenhallinta ja luonteenlujuus ovat koituneet heidän kirouksekseen olosuhteissa, joihin tämä kansa on joutunut historian saatossa. Mielestäni on selvää, ettei afrikkalaisella tai Lähi-idän luonteenlaadulla olisi mahdollista perustaa vastaavanlaista hillittömään kuriin, valvontaan ja sairaalloiseen järjestykseen perustuvaa diktatuuria. On kohtalon ironiaa, että kansa joutuu kärsimään mittaamattomasti lähtökohtaisesti myönteisistä kansanluonteen piirteistään. Maailman olisi nyt herättävä miettimään strategia Pohjois-Korean vapauttamisen edistämiseksi. Maailma on nykyään täynnä ihmiskuntaa suurempia kriisejä aina Afrikan väestöräjähdyksestä ilmastonmuutokseen, mutta jos Hong Kongin tilannetta pidetään uutisotsikoissa, niin paljon enemmän tulee kiinnittää huomiota aivan toisen kokoluokan kriisipesäkkeeseen Pohjois-Koreassa, vaikka sieltä ei kuulukaan mitään, koska kansa on pakotettu nauramaan kärsimyksenkin keskellä.

(Ensijulkaisu 2.7.2020 eri blogeissa)

Lähteet:

Bandi: Syytös – 7 kertomusta Pohjois-Koreasta (v. 2014)

Delisle Guy: Pjongjang (2012)

Demick Barbara: Suljettu maa: elämää Pohjois-Koreassa (2012)

Harden Blaine: Leiri 14: Pako Pohjois-Koreasta (2012)

Kang Chol-hvan: Pjongjangin akvaariot: 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa (2011)

Ostin pojalle Finlaysonin satiinisen Muumi-tyynyliinan ja huomasin kotona järkytyksekseni, että se oli tehty islamistisessa, Erdoganin johtamassa Turkissa. Kun sitten tutkin asiaa tarkemmin Finlaysonin vastuullisuusraportista, niin selvisi, että jopa 66 % yrityksen tuotannosta tapahtuu Turkissa. Laitoin heti palautetta Finlaysonille asiasta.

Nykyään tiedetään yleisesti, miten perinteikkäidenkin suomalaisyritysten tuotanto on siirtynyt pitkälti halvemman työvoiman maihin. Kuitenkin, koska tuotanto on tyypillisesti hyvin hajautunutta eri maihin ja usein kuitenkin pieni osuus valmistetaan yhä Suomessa ja lisäksi mielikuvat istuvat sitkeässä, niin vielä suomalaisyritysten eettisyyteen taidetaan pitkälti luottaa. Tätä mielikuvaa tukevat yritysten kotisivuilla nykyään tyypillisesti olevat moninaiset vakuuttelut yritysten eettisestä ja vastuullisesta toiminnasta. Vakuuttelut ovat kuitenkin usein ympäripyöreitä ja sivuuttavat oleelliset asiat. Otetaan esimerkiksi vaikka Stockmanin omistama Lindex. Lindexin kotisivuilta ei ainakaan nopealla silmäilyllä löytynyt tietoa tuotteiden alkuperästä. Vastuullisuusraportti alkoi naurettavilla piirakoilla sukupuolijakaumista yrityksen suorittavasta tasosta johtoportaisiin. Kaikki tietävät, että vaatetusala on hyvin naisvaltainen ala, joten naisten työllistämisestä ei saa tässä pisteitä ja johtoporras on kapea, eikä sen sukupuolella ole siten isompaa merkitystä.

Tosiasiassa suomalaiset tekstiilialan suuret yritykset ovat pärjänneet kansainvälisessä vastuullisuusarvioinnissa heikosti. Selvityksen perusteella moni tuttu suomalaisyritys valmistaa tuotteitaan riskimaissa, joissa työntekijöiden olosuhteet ja ympäristökysymykset on usein huonolla tolalla. Näiden seikkojen ohella tai sijaan kansallismielistä kuluttajaa kiinnostaa helposti se, että tukevatko suomalaisyritykset tuotannollaan islamistisia maita, kuten Turkkia, Pakistania tai Bangladeshia, joita suomalaiset tekstiilialan yritykset yleisesti suosivat.

On toisaalta ymmärrettävää, että tuotantoa siirretään myös maihin, joissa on suuret markkinat yrityksen tuotteille, kun kotimarkkinat ovat hyvin pienet. Kuitenkin suomalaisyritysten on syytä välttää pahimpia ihmis- ja eläinten oikeuksia polkevia maita. Tällaisia ovat Turkki, joka on nykyään Euroopan suoranainen vihollinen, koska käy hybridisodankäyntiä meitä vastaan, sekä kommunistinen Kiina, joka polkee ihmisoikeuksia ja jossa eläinten laajamittainen, tuottamuksellinen kiduttaminen on osa herkuttelukulttuuria.

Toisaalta valmistuksen siirtämiseen ulkomaille ei aina ole edes osasyynä sijoittuminen suurten markkinoiden lähelle. Esimerkiksi Nanson trikoo- ja kangastuotteet valmistetaan pääosin Portugalissa ja Turkissa, neuleet ja takit pääosin Kiinassa, mutta Nanso kertoo kotisivuillaan, että tuotteiden myynti, markkinointi ja jakelu tapahtuvat kaikki Suomessa – tämä ikään kuin kompensoisi tuotannon siirtämisen kyseenalaisiin maihin.

Me Naiset kirjoitti runsas vuosi sitten, että tarkastelluista suomalaisista tekstiilialan yrityksistä jopa puolet, 12 luokiteltiin alimpaan, E-kategoriaan vastuullisuudessa. Näitä olivat Halti, Reima, Nanso, Pola, Peak Performance, Sasta, Gugguu, Luhta, Makia, Rukka, Torstai ja Your Face. Tuloksia voi tutkailla tarkemmin Eettisen kaupan puolesta ry:n Rank a Brand -selvityksestä, mutta otetaan näistä yrityksistä muutama poiminta.

Luhdan kotisivuilla mainitaan ainoastaan maat, joihin tuotteita myydään, mutta ei valmistusmaita. Eipä ihmekään, koska Me Naiset tietää kertoa, että yrityksen ulkoiluvaatteet, joita myydään useiden eri tuotemerkkien alla, valmistetaan yksinomaan Kiinassa. Toisaalta kotisivujen mukaan yrityksellä on työntekijöitä kaikkiaan jopa 12 maassa – jotka kuitenkin jäävät hämärän peittoon. Luhdan ansioksi voidaan katsoa kuitenkin se, että aitojen turkissomisteiden käyttö on tuotteissa vähentynyt yksittäisiin malleihin, ja yrityksen tavoitteena on luopua turkissomisteisten tuotteiden myynnistä kokonaan vuoteen 2022 mennessä.

Lindexin tuotteiden valmistusmaita ei tosiaan ollut ainakaan helposti löydettävissä, mutta Me Naisten selvityksen mukaan Lindex tuottaa vaatteensa Bangladeshissa, Kiinassa, Myanmarissa, Intiassa, Pakistanissa, Etelä-Koreassa, Sri Lankassa, Ruotsissa, Turkissa, Taiwanissa, Vietnamissa, Tanskassa, Kreikassa ja Iso-Britanniassa. Oleellista olisi kuitenkin tietää, että miten tuotanto jakautuu näiden maiden kesken. Yleensä ottaen voidaan olettaa, että jos yrityksen kotisivuilta ei löydy valmistusmaita, valmistusmaat ovat kyseenalaisia, eikä niitä sen vuoksi haluta esittää kotisivuilla.

Haltin kohdalla on oma luottamusmielikuvani ehkä kaikkein vahvin, koska luulisi eräily-yrityksen olevan ekologisen, jos jonkun. Valitettavasti Halti on kuitenkin satsannut paljon Kiinaan tuotannossaan ja markkinoinnissaan. Siitä, ettei kaikki ole nykyisellään ihan reilassa kertoo Haltin tulevaisuuden tavoite: ”Tavoitteemme on tehdä tuotteita yhä enemmän eurooppalaisissa tehtaissa.” Halti kertoo myös selvittävänsä mahdolliset epäkohdat tekemällä kierroksia tehtailla, jolloin työntekijät voisivat avautua. Mutta eiväthän työntekijät uskalla sellaista tehdä esimiesten valvonnassa.

Finlayson ja Marimekko esittävät käyttämänsä valmistusmaat kotisivuillaan mahdollisimman selkeästi, mutta Finlaysonille tällainen läpinäkyvyys tuskin on eduksi – valmistusmaat huomioiden. Rehellisyys on toki arvostettavaa, mutta se ei riitä, jos valmistusmaat ovat erityisen pielessä. Marimekko tuottaa sentään 65 % tekstiileistään Euroopan eettisiksi luokiteltujen valmistusolosuhteiden maissa ja 10 % tuotetaan edelleen Suomessa. Mielestäni tuolla 10 %:n osuudella on merkitystä yrityksen imagon kannalta – yrityksellä on vielä jalka selkeästi myös omalla maaperällä. Mielestäni yritysten kannattaisi markkinoida ennen kaikkea sitä, että kuinka paljon ne vielä työllistävät suomalaisia työntekijöitä ja verrata osuutta kilpailijoihin.

Toinen, mitä yritysten kannattaisi ensisijaisesti markkinoida vastuullisuudessaan on kehittyvien maiden tehtaissa työntekijöille maksettu palkka, jonka tulee nostaa työntekijöiden perheet köyhyydestä ja mahdollistaa erityisesti tytöille koulunkäynti. Nyt suomalaisyritykset todistelevat lähinnä sitä, että valvovat minimipalkkojen toteutumista, mutta kun se ei riitä yleensä kehittyvissä maissa elämiseen. Esimerkiksi Bangladeshissa vaateteollisuuden keskipalkka on alle puolet elämiseen riittävästä palkasta.

Eetti ry:n selvityksen mukaan vastuuttomat tuotanto-olosuhteet kehitysmaissa ovat yrityksillä hyvin tiedossa, mutta silti tuotanto siirretään näihin maihin. Järjestö kertoo, miten homman pitäisi mennä: ”– Brändit luovat tärkeitä työllistämismahdollisuuksia, mutta näistä maksettavan palkan pitäisi riittää ihmisarvoiseen elämään. Varmistamalla, että ompelijat saavat korkeampia palkkoja, KappAhl ja Lindex voisivat nostaa suuria määriä naisia ja lapsia köyhyydestä, sanoo selvityksen kirjoittaja Maria Sjödin.

Haastattelut vahvistavat aiempia tutkimustuloksia Bangladeshin vaatealan matalasta palkkatasosta. Matalista palkoista johtuen tehtaiden työntekijät joutuvat jatkuvasti kamppailemaan perustarpeidensa tyydyttämiseksi ja monet kärsivät terveysongelmista ja ahdistuksesta.”

Jos tuotteet ovat laadukkaita ja tätä osataan vakuuttavasti markkinoida, sekä panostetaan suomalaisten työlistämiseen ja toisaalta kehitysmaiden köyhien perheiden nostamiseen köyhyydestä silloin, kun tuotetaan kehitysmaissa, niin varmasti pystyttäisiin myymään vuosia tai vuosikymmeniä kestäviä tuotteita kalliimmallakin. Esimerkiksi itse olisin pienituloisena ihan hyvin voinut maksaa satiinisesta Muumi-tyynyliinasta kolmanneksen enemmänkin – 18 euron sijaan vaikka 25 euroa. Hinnat, joilla pystytään myymään riippuvat paljolti markkinoinnista.

Lähteet yritysten kotisivujen ohella:

https://www.menaiset.fi/artikkeli/ihmiset-ja-ilmiot/ilmiot/katso-missa-suomalaisten-suosikkimerkit-valmistavat-vaatteensa

https://eetti.fi/2018/10/03/lindexin-ja-kappahlin-vaatteita-valmistavat-naiset-elavat-koyhyydessa/

https://eetti.fi/wp-content/uploads/2019/04/Eetti_Rank_a_Brand_4_2019.pdf

(Ensijulkaisut eri blogeissa 24.6.2020)

Maahanmuuttoviraston (Migri) pari vuotta sitten julkaiseman raportin mukaan miehet ovat Somaliassa pääasiallisia elannonhankkijoita vain 20 %:ssa ja naiset yli 45 %:ssa kotitalouksista:

”Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin kesäkuun 2018 raportin mukaan 48 %:ssa Somalimaan ja 43 %:ssa Etelä- ja Keski-Somalian ja Puntmaan kotitalouksista nainen on perheen pääasiallinen elannonhankkija. Maahanmuuttoviraston tiedonhankintamatkallaan haastatteleman kehitysjärjestön edustajan mukaan suurin osa miehistä ei tee töitä ja erään haastatellun somaliaasiantuntijan mukaan miehet ovat perheen pääasiallisia elannonhankkijoita vain 20 % kotitalouksista.”

Kyseiseinen raportti paljastaa myös, että ”Norjan Pakolaisneuvoston tutkimuksen mukaan naiset ovat miehiä halukkaampia ottamaan vastaan lähes mitä tahansa työtä huolehtiakseen lapsistaan ja jotkut miehet ovat liian ylpeitä tehdäkseen tarjolla olevia töitä.” Raportissa todetaan, että ”Yleinen trendi vaikuttaa olevan IDP (internally displaced people) -väestön keskuudessa, että yhä useampi nainen tekee töitä kodin ulkopuolella ja yhä useampi mies on työttömänä.”

Tämän perusteella voinemme todeta vihdoin arvovaltaiseen Migrin raporttiin nojautuen, että tässä pakolaisuuden lähtökulttuurissa työmoraali on aivan toisenlainen kuin esimerkiksi Suomessa. Tähän kun lisätään vielä suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän runsaskätisyys kehitysmaasta tuleville niin ei tarvitse ihmetellä, että miten kotoutuminen ei onnistu, vaikka siihen pumpattaisiin miten paljon rahaa.

No mutta eikö miesten lonkan ja ghatin vetämisessä ole jotain hyvääkin – naisten nouseminen perheiden elättäjiksi varmaan lisää tasa-arvoa? Siltä ei valitettavasti näytä. Perheväkivallan kerrotaan raportissa lisääntyneen, kun miesten itsetunto ei kestä sitä, että nainen on perheen elättäjä. Maassa vallitsevan uskonnon näkökulmasta tilanne onkin häpeällinen, sillä Koraanin mukaan miehen tulee elättää perhettä tai muussa tapauksessa naisella on jopa oikeus avioeroon.

Nainen joutuu Somaliassa yleensä jäämään suhteeseen väkivallasta huolimatta, koska usein naiset ovat taloudellisesti riippuvaisia miehistä. Lisäksi työ, jota he tekevät perheidensä elättämiseksi on tavallisesti surkeaa pikkutyötä, kuten kaupustelua tai piikomista, josta ei paljoa makseta. Islamin mukaan lapset myös kuuluvat isälle avioerossa näiden varhaisvuosien jälkeen.

Naisten kodin ulkopuolisen työskentelyn lisääntyminen on lisännyt myös naisten raiskauksia ja hyväksikäyttöä, jotka ovat raportin mukaan Somaliassa yleisiä matkalla töihin ja takaisin sekä myös työnantajan tekeminä. Raportissa todetaan, että ”Seksuaalisen häirinnän uskotaan olevan laajamittaista.” Ja huomio – joukkoraiskaukset ovat raportin mukaan ongelma kaupunkialueilla ja tekijöinä mainitaan muun muassa kotiin palanneet pakolaiset ja miespuoliset opiskelijat:

”Vuotta 2017 tarkastelevan Yhdysvaltain ulkoministeriön ihmisoikeusraportin mukaan Somalimaan paikalliset kansalaisjärjestöt ovat raportoineet joukkoraiskausten olevan yhä ongelma kaupunkialueilla. Niitä tapahtuu usein köyhemmissä kaupunginosissa ja maahanmuuttajien, kotiin palanneiden pakolaisten sekä kaupunkialueilla asuvien maan sisäisesti siirtymään joutuneen maaseutuväestön keskuudessa. Raportin mukaan jengiraiskauksiin syyllistyvät pääasiassa nuorisojengit ja miespuoliset opiskelijat.”

Naiset ovat raportin mukaan alkaneet hermostua tilanteeseen, jossa painavat usein anemiasta kärsien duunit perheen elättämiseksi, mutta saavat turpiin entistä tiuhempaan ja joutuvat päälle sietämään ukkonsa huvitteluja muiden vaimojensa kanssa. Arviolta puolet somalialaisista naisista kärsii anemiasta riippumatta siitä ovatko he raskaana vai eivät. Sekä maanosan kulttuuriin, että islamilaisuuteen liittyvä monivaimoisuus on yleistä, eikä ole tyypillisesti naisten mieleen. Raportin mukaan ”Naiset ovat tilanteeseen yhä tyytymättömämpiä, mutta eivät voi tehdä mitään. Yleinen valituksen aihe maan sisäisesti siirtymään joutuneiden parissa on se, että miehet ottavat lisää vaimoja onnistuessaan tienaamaan rahaa sen sijaan, että käyttäisivät tämän rahan jo olemassa olevan perheensä ylläpitoon. Jotkut naiset kokevat miesten ottavan lisää vaimoja saadakseen useamman naisen huolehtimaan heistä.”

Somalia on raportin mukaan naisille neljänneksi vaarallisin maa. Naisten kunnioituksesta kertovat paitsi sukuelinten silpomiset, pakkoavioliitot, ynnä muu herrasmieskulttuuri, myös se, että raiskauksia käytetään maassa perinteisesti klaanien välisen sodankäynnin aseena. Klaanien väliset kostoiskut kohdistuvat etupäässä heikompaan sukupuoleen, naisiin ja tyttöihin.

Maan ihmisoikeuskäsitykset voidaan nähdä suoranaisena vastakohtana länsimaisille käsityksille. Raportin mukaan ”Suurimassa osassa tapauksista tekijöitä ei rangaista eikä uhri saa oikeutta, vaan käsittely keskittyy enemmän klaaniin kuin yksilöön. Uhrin miespuolisille sukulaisille saatetaan maksaa muodollinen korvaus.” Raportin mukaan on myös yleistä, että raiskauksen uhri pakotetaan avioitumaan raiskaajansa kanssa. Jotkut raiskauksen seurauksena raskaaksi tulleet naiset on pakotettu lähtemään kylistään ja heidän vauvoillaan on riski tulla tapetuiksi. Joskus naiset tekevät itsemurhan, jos he eivät voi lähteä kylästään synnyttämään muualle.

Tämä orjajärjestelmä jatkuu raportin mukaan edelleen siten, että ”Raiskaukseen syyllistyneen miehen sisko voidaan pakottaa avioitumaan jonkun uhrin klaanin jäsenen kanssa. Naisella ei oikeastaan ole muita vaihtoehtoja kuin suostua tällaiseen avioliittoon, mutta jos hän kieltäytyisi, jonkun toisen naisen täytyisi ottaa hänen paikkansa. Leskeksi jäänyt nainen puolestaan voidaan pakottaa avioitumaan edesmenneen miehensä miespuolisen sukulaisen kanssa (dumaal). Leskeksi jäänyt mies sitä vastoin on oikeutettu avioitumaan edesmenneen vaimonsa siskon kanssa (higsiian). Nuori tyttö tai nainen voidaan naittaa xeeroikeuden päätöksen mukaisena kompensaatiomaksuna tai rauhansovittelun tuloksena toiselle klaanille (godobtiir).” Pienenä valonpilkkuna YK on kehittänyt perinteisen kiistojen sovittelumenetelmän, joka pyrkii korjaamaan tätä perinnettä.

Voisi kuvitella, että naisten murtautuminen politiikkaan laajalla rintamalla muuttaisi maan häpeällisiä perinteitä. Maassa otettiinkin viime vuosikymmenellä käyttöön 30 %:n naiskiintiö parlamentissa. Vaikka ei länsimaissa naiskiintiöitä kannattaisi, niin naisia orjuuttavissa maissa tällaisilla on kiistämättä paikkansa. Kiintiötä ei kuitenkaan ole saatu vieläkään täytettyä ja muutaman vuoden takaisissa vaaleissa päästiin vajaan neljänneksen naisosuuteen parlamentin jäsenissä. Tämä kuulostaa kuitenkin jo aika hyvältä. Vaikeudet kiintiön toteuttamisessa ovat johtuneet siitä, että naisten rooli nähdään perinteisesti miestensä orjina ja perheidensä palvelijoina. Lisäksi uskonnolliset konservatiivit ovat uhkailleet, nöyryyttäneet ja tappaneet naisehdokkaita.

Ihmisoikeusloukkausperinne ei olisi kuitenkaan täydellinen ilman ihmisten yksityiselämään ulottuvaa rasismia. Maan kulttuurissa tuntuu näin ulkopuolisesta olevan ripaus eksoottista intialaista kastikulttuuria. Raportissa todetaan, että ”Valtaklaanien ja vähemmistöryhmien jäsenten väliset seka-avioliitot voivat aiheuttaa riskin avioparille. Somalimaassa oli ollut tapaus vähemmistöön kuuluvan miehen sekä valtaklaanin kuuluvan naisen välisestä seka-avioliitosta. Pariskunta oli paennut naimisiin menon jälkeen, mutta naisen klaanin jäsenet olivat löytäneet ja pahoinpidelleet heidät. Syyskuussa 2018 uutisoitiin väkijoukon pahoinpidelleen ja polttaneen kuoliaaksi bantuvähemmistöön kuuluvan Ahmed Mukhtar Salahin sen jälkeen, kun hänen veljenpoikansa oli mennyt naimisiin etnisen somalinaisen kanssa.”

Lähde: KATSAUS TURVAVERKOTTOMIEN NAISTEN ASEMAAN SOMALIASSA 28.12.2018 Maatietopalvelu Julkinen teemaraportti: https://migri.fi/documents/5202425/5914056/Katsaus_turvaverkottomien_naisten_asemaan_Somalia.pdf/fd51446e-890b-e772-fbee-35ce79b36c80/Katsaus_turvaverkottomien_naisten_asemaan_Somalia.pdf

(Julkaistu ensikerran 17.6.2020 eri sivustojen blogikirjoituksena)

Minun ei alunperin pitänyt kiinnostua tästä aiheesta ollenkaan, koska mitä Floydin tapauksella on tekemistä Suomen kanssa? Tapaus aiheutti kuitenkin Suomessa ja muualla maailmassa mielenilmauksia ja niillä on vaikutuksensa myös täällä.

Minusta tuntuu, että ihonvärin ja rotuihin liittyvien ongelmien korostaminen herättää lopulta suuressa yleisössä kielteisiä tunteita. Mihin muuhun tämä loputon rasismia vastaan taistelu viittaa kuin siihen, että monikulttuurisesta yhteiskunnasta on kasvamassa yhä vakavampi ongelma. Herää tunne, että USA:n rotujen väliset vastakkainasettelut ja rähinät ovat pikku hiljaa rantautumassa Suomeenkin. Toistaiseksi tosin rauhallisina, mutta uhriutuvan väestönosan kasvaessa yhä levottomampina.

USA:ssa Floydin kuolemasta ja Black lives matter-liikehdinnästä on seurannut eri osavaltioissa lukuisia mellakoita, joissa viattomien ihmisten kauppoja ja omaisuutta on ryöstetty ja tuhottu. Tapetun Floydin ystävän mielestä vastareaktiot ovat kasvaneet suhteettomiksi Floydin kuolemaan verrattuna. Hän näkee mellakoinnin todellisena syynä ihmisten turhautumisen amerikkalaiseen yhteiskuntaan: https://www.bbc.com/news/world-us-canada-52869563

Floydin kuoleman aiheuttamien tapahtumien mittasuhteisiin on helppoa suhtautua myötätuntoisella ymmärryksellä Amerikan osalta – mellakointia lukuun ottamatta – kun ajattelee amerikkalaisen yhteiskunnan ja etenkin oikeusjärjestelmän mädännäisyyttä esimerkiksi yliampuvine tuomioineen, joita myös syyttömät ja alaikäiset joutuvat helposti kärsimään: https://areena.yle.fi/1-50307382

Sen sijaan on vaikeaa suhtautua ymmärryksellä USA:n ulkopuolella järjestettyihin mustien uhriutumistapahtumiin. Vielä kun ajatellaan, kuinka mustat ovat päätyneet muihin länsimaihin kuin USA:an alunperin vapaaehtoisesti, jolloin tyypillisesti kaksoiskansalaisina heillä on mahdollisuus palata juurilleen, missä he sulautuvat alkuperäisväestöön. On selvää, että mihin tahansa ihminen maailmassa muuttaakaan kotikonnuiltaan, häneen ei useammankaan polven jälkeen suhtauduta kuin natiiviin, jos hän ei itse todella pyri sulautumaan maan kulttuuriin ja tapoihin. Joissakin kulttuureissa, kuten japanilaisessa tämä korostuu. Myös kulttuurinen sulkeutuneisuus on kulttuuripiirre ja se on hyväksyttävä sellaisenaan. Etenkään tällaisissa kulttuureissa oman, etnisen alakulttuurin valitseminen automaattisesti oman ihonvärinsä mukaan ei ole kotoutumista, vaan etniseen kuplaan jäämistä, joka ei tavallisesti kannusta korkeaan koulutukseen ja tavoittelemaan parempaa sosiaalista asemaa.

Suomessa amerikkalaisen miehen tapaturmaisen kuoleman varjolla järjestetty mielenosoitus sujui rauhallisesti, koska kyse ei ollut afrosuomalaisesta suomalaisen poliisin uhrista, mustia ei ole Suomessa samassa mitassa kuin monessa muussa länsimaassa ja sosiaaliturva on vielä hyvä. Ruotsissa sen sijaan meno oli jo jonkin verran aggressiivisempaa. Toiseutetut julistivat mielenosoituksessa, ettei rauhaa tule ennen kuin saadaan oikeudenmukaisuutta. Tämän voi tulkita jo jonkinlaiseksi sodanjulistukseksi – levottomuuksiin ollaan valmiita, kuten niitä on Ruotsissa jatkuvasti urakalla masinoitukin kaikenlaisen rikollisuuden ohella. Myös ruotsidemokraatteja vastaan julistettiin vihaa ymmärtämättä lainkaan omaa parasta: https://pt-media.org/2020/06/03/uusruotsalaiset-huusivat-haluavansa-sotaa-valkoisten-kanssa/?fbclid=IwAR0-AL_BZ9rJboX1TKtLiwBn2O5sBzfFmX5WHnBFRd2gSegQKTTCexNx06I

Mutta takaisin Floydin tapaukseen. Monet asiantuntijat ovat rinnastaneet sen Mark Dugganin tapaukseen, jossa poliisi ampui erehdyksessä syyttömän, värillisen miehen vuonna 2011 Britanniassa ja tästä seurasi neljän päivän levottomuudet. Levottomuudet vaativat useita kuolonuhreja. Vaikuttaa selvältä, että jos uhri olisi ollut valkoinen, ei levottomuuksia olisi syttynyt, joten kyllä nämä levottomuudet aiheutuvat koetusta vastakkainasettelusta valtaväestön ja etnisten ryhmien välillä. Hyvinvointierojen kärjistyminen ja yhteiskunnalliset ongelmat vain pahentavat levottomuuksia. https://www.bbc.com/news/uk-england-london-14842416

Mutta millainen mies oli poliisin tappama George Floyd? Hän oli yli nelikymppinen musta mies, joka oli tuomittu viideksi vuodeksi aseellisesta ryöstöstä vankilaan 23-vuotiaana. Hän oli murtautunut lapsiperheen kotiin ja uhannut perheen äitiä aseella. Kuitenkin mies oli tehnyt parannuksen – aivan, kuten esim. Jan Vapaavuori, joka aiheutti sentään aivovamman viattomalle nuorukaiselle teini-iässä. Tapauksella ei siten voi katsoa olevan enää kovin paljoa merkitystä.

Floydin kuolemassa on keskeistä myös se, että ilmeisesti hänen kuolemansa aiheuttanut poliisi oli käyttänyt kyseisessä osavaltiossa laillista aloillaan pitämiskeinoa, joka tosin on kielletty useissa muissa osavaltioissa. Siihen kuolee tavallisesti vain erityistapauksissa, kuten jos on huumausaineiden vaikutuksen alaisena tai muuten heikossa kunnossa. Osan poliisin syyllisyydestä voi siten laittaa osavaltion lainsäätäjien omalletunnolle.

(Julkaistu alunperin 4.6.2020 eri sivustojen blogeissa.)

Bongattu kärsäkäs sykähdytti ohdakkeessa herkutellessaan.

Tänään sunnuntaina on kansainvälisen biodiversiteetin suojeluviikon viimeinen päivä. Toivottavasti olet törmännyt uuteen ja hyödylliseen tietoon luonnon monimuotoisuudesta.

Erityisesti pölyttäjähyönteisten kantojen romahdusta on rummutettu. Romahdus on herättänyt myös viljelijät, sillä pölyttäjät ovat elintärkeitä ruoantuotannollemme. Esimerkiksi Saksassa pölyttäjien määrä on romahtanut 75 % vain 27 vuoden aikana ja kehitys on tietenkin samansuuntainen yleisesti korkean elintason maissa. Syynä katoon ovat hyönteisten elinympäristöjen katoaminen, hyönteismyrkyt, vieraslajit ja ilmastonmuutos.

Pörriäisten puolesta kampanjoidaan nyt monella taholla, MTK:ta ja maa- ja metsätalousministeriä myöten. Ministeri Jari Leppä ojensi vastikään Facebookiin laittamallaan videolla hyönteishotellin mallin Matti Vanhaselle pyytäen tätä sitoutumaan hyönteishotellin rakennuspuuhiin omalla pihallaan. MTK kampanjoi biodiversiteetin suojelun puolesta sivuillaan ja kertoo, että ”Kahdeksan kymmenestä järjestömme viljelijästä ja metsänomistajasta kertoo kehittävänsä toimintaansa ympäristön kannalta yhä kestävämmäksi.”

Pörriäisten ohella tietenkin kaikki lajien ja niiden sisällä geneettinen monimuotoisuus on tärkeää, koska ekosysteemeissä eliöt ovat riippuvaisia toisistaan. Toiset lajit ovat epäilemättä kuitenkin vielä arvokkaampia kuin toiset. Pörriäiset vaikuttavat suoraan ravinnontuotantoon. Niiden pelastamiseksi on julkaistu yksinkertaiset toimintaohjeet. Ohjeiden noudattaminen säästää mukavasti myös vaivaa ja lompakkoa ja ne kuuluvat näin:

1. Vältä nurmikon leikkaamista. Jätä ainakin osa leikkaamatta. Nurmikon leikkuussa leikkaantuvat samalla kukat, jotka ovat pölyttäjille tärkeitä ja helposti kuolee myös ötököitä. Laitoin itse juuri taloyhtiömme Facebook-sivuille ehdotuksen, että osa pihan nurmikosta jätettäisiin tänä kesänä leikkaamatta.

2. Vältä myrkyllisten torjunta-aineiden käyttöä puutarhassasi. Yleensä luonto hoitaa lopulta hommat ja kannattaa malttaa odottaa luonnon omien torjuntapartioiden saapumista pienellä viiveellä. Näitä ovat mm. leppäkertut ja kukkakärpäset.

3. Suosi kukkivia kasveja, jotta pölyttäjät saavat ravintoa. Luonnonkukat ainakin ovat näille mieluisia ja lista hyvistä vaihtoehdoista löytyy esim. Pelasta pörriäinen -kampanjan sivuilta: https://yle.fi/aihe/kategoria/luonto/pelasta-porriainen

4. Askarrelkaa hyönteishotelli – ohjeita löytyy verkosta. Myös lahoava puu sellaisenaan houkuttelee ötököitä, joten sellaiset herkut kannattaa säästää metsän pienimmille.

Osa ihmisistä kammoksuu ötököitä ja se on ihan biologista. Kuitenkin kielteisyys hyönteisiä kohtaan helpottaa, kun tietää niiden hyödyllisyyden. Ne ärsyttävimmätkin ötökät ovat usein jonkin toisen eläimen ravintoa. Maailmalla monet tutut lintulajit ovat vähentyneet huolestuttavasti, koska niille ei riitä tarpeeksi hyönteisravintoa.

Yhteiskuntamme ja taloutemme rakentuu voimakkaasti luonnon varaan. Sen lisäksi ihmiset arvottavat luontoarvot yleisesti hyvin korkealle elämän mielekkääksi kokemisen kannalta. Esimerkiksi kotikaupungissani Espoossa asukkaat arvottavat luontoarvot tärkeimmiksi itselleen heti turvallisuuden jälkeen. Tietenkin terve luonto on myös turvallisuuskysymys esimerkiksi ravinnontuotannon edellytysten kannalta.

Itselleni kohtaaminen uudenlaisten ötökkäkummajaisten kanssa on yleensä matkojen tai mökkireissujen arvokkainta antia. Osittain kyseessä on varmaan sukuvika, koska esimerkiksi isäni toimistossa on juoksuhämähäkin pesä, jossa on jälkeläinen jo toisessa polvessa ja isälläni on nimetkin näille pienille seuralaisille. Luonto tarjoaa meille paljon mysteereitä, joita ilman elämä olisi aika tylsää.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/04/01/viisi-tapaa-pelastaa-porriainen-valitse-omasi-ja-merkkaa-tekosi?page=1

(Julkaistu alunperin blogeissa eri sivustoilla 24.5.2020)