DSC00052Minulla on juuret syvällä pääkaupunkiseudulla. Helsinki on minulle hyvin rakas. Jo äitini isä Oiva, joka taisteli jatkosodassa ja oli 400 metrin juoksun suomenmestari työskenteli helsinkiläisravintoloiden portsarina. Hän menehtyi ennen eläkeikää.

Asustelin kolmivuotiaaksi Helsingin Töölössä Museokadulla. Tämän jälkeen muutimme Espoon Tapiolaan Piilopolulle kerrostaloon ja sieltä läheisiin rivitaloihin. Luokka- ja pihakaverini sanoivat minua usein hiljaiseksi ala-asteella ja sitä nuorempana ja koin sen siten, etten ollut kovinkaan pidetty. En kokenut kuitenkaan huonommuutta muihin nähden, vaan pikemminkin päinvastoin. Tähän oli varmastikin syynä paljolti kotoa saatu arvostus.

Yläasteelle siirtyminen vapautti oppilaiden hierarkiasta ala-asteella ja aloin aloin saada enemmän arvostusta, etenkin äidinkielen opettajalta ainekirjoitusten ansiosta. Olin melko yksin, mutta minulla on ollut aina yksittäisiä, joskin melko etäisiä kavereita. Harrastin tennistä ja tanssia. Kesiä vietettiin paljon idyllisessä Hangossa, jossa on myös sukujuuria sinnekin taloja suunnitelleen isoisäni kautta.

Halusin vaihtaa hieman maisemia ja etsiä uusia kavereita, joten valitsin lähilukion sijaan Tapiolan lukion. Lukiosta en löytänyt kuitenkaan läheisiä kavereita. Kun koulussa alkoivat koeviikot ja kasvisruokaa sai vain lääkärintodistusta vastaan päätin vaihtaa Leppävaaran lukioon. Opettajat arvostivat hyvästä lukiosta saamaansa vaihdokasta ja täällä pojatkin olivat kiinnostuneita. Viihdyin melko hyvin itsekseni, mutta olisi ollut paljon antoisampaa, jos olisi löytänyt hyviä kavereita. Koin kärsiväni kuitenkin lähinnä poikakaverin puutteesta. 16-vuotiaana sellainen vihdoin löytyi.

Ylioppilaskirjoitukset menivät mukavasti. Äidinkielestä ja reaalista sain laudaturin, sekä uskonnosta vielä stipendin. Koin tuohon aikaan erilaiset maailmankatsomukset erityisen kiinnostavina. Hain opiskelemaan maantiedettä, koska olin hyvin kiinnostunut myös matkustamisesta. Mokasin kuitenkin kokeissa ja menin välivuodeksi Espoon kauppaoppilaitoksen markkinointilinjalle odottelemaan uutta mahdollisuutta. Päästessäni opiskelemaan mantsaa vain seitsemän ja puoli prosenttia kokeisiin osallistuneista otettiin sisään ja olin varma, että elämän vaikein osuus olisi takana.

Opiskelin yliopistolla paljon ylimääräisiä sivuaineita oman kiinnostukseni mukaan. Ehkä osin siitä syystä, kun sisäänpääsyssä oli niin kova karsinta ajattelin, ettei opintokokonaisuutta tarvitse juuri ajatella – kiinnostava ja hyvä työpaikka löytyisi korkeakoulututkinnolla joka tapauksessa. Ajattelin myös, että ahkeruus kannattaa aina ja runsaat ylimääräiset opinnot parin vuoden aikana varmistaisivat myös hyvän työpaikan. Gradua tein huolella ja sain siitä eximian. Lopputyöstä tuli niin laaja, että professori kehotti minua tekemään siitä lisensiaattityön, jonka siitä saisi kuulemma vähällä vaivalla. Olin saanut kuitenkin jo parissa vuodessa tarpeekseni aiheeni pyörittelystä, enkä uskonut siitä olevan juuri käytännön hyötyä. Aiheena oli “Turismi kehitysmaiden taloudellisena kehittämisvaihtoehtona” ja tarkastelin siinä sataa maailman köyhintä maata.

Opiskelujeni loppuvaiheessa näytti hyvältä, kun pääsin ulkoministeriön kehitysyhteistyön tiedotukseenkin korkeakouluharjoittelijaksi. Jäin usein iltaisin tekemään juttuja omalla ajallani myös osittain siksi, että työhuoneesta avautui upea näköala suurista ikkunoista auringossa kimaltelevalle Kolera-altaalle. Tämän jälkeen lähdin myös Intiaan korkeakouluharjoittelijaksi erääseen kehitysyhteistyöprojektiin, josta tein myös tutkimusraportin. Reppureissasin opiskeluaikoina kaikki kesät; maita on kertynyt 67.

Hakiessani työpaikkaa papereillani ja alun työkokemuksillani ovet pysyivät kuitenkin kaikkialla kiinni. Monissa kehitysyhteistyöalan paikoissa tunnuttiin vaadittavan, että olisi ollut historiaa vapaaehtoistyöstä alan järjestöissä. Myös espanjankielen taidolla olisi saattanut aueta työpaikka, mutta olin silkasta omasta kiinnostuksestani opiskellut vain hieman suahilia ja arabian kirjakieltä.

Yritin kysellä maantieteen laitokselta, että mihin alalta valmistuneet olivat päätyneet ja vinkkejä, mistä työtä kannattaisi hakea. Laitoksella ei ollut kuitenkaan minkäänlaista tietoa asiasta. Sain myöhemmin kuulla monilta maantieteestä valmistuneilta, joita tapasin sattumalta eri yhteyksissä, että alan työllistymisnäkymät ja laitoksen ohjaus työelämään olivat tunnetusti hyvin kehnoja.

Varmasti hyvin moni maantieteestä valmistunut on kovin pettynyt mahdollisesti rankankin opiskelun jälkeen siihen, kuinka työelämä tuntuu hylkivän tutkintoa, joka ei ole juurikaan tarjonnut työelämässä tarvittavaa osaamista ja monissa paikoissa jopa ihmetellään, että mikäs tutkinto tämä maantieteen tutkinto oikeastaan onkaan. Onneksi olen itse pitänyt opiskelua sinänsä jo tärkeänä omalle kehitykselleni, joten kaikki ei mennyt hukkaan. Toisaalta en ole uraihminen ja olen aina ajatellut, että jos en löydä mieluista vakityöpaikkaa, niin voin ottaa hyvin seikkailullisenkin asenteen työelämään ja kerätä kokemuksia erilaisista ja eritasoisista työtehtävistä. Vaihtelu virkistää ja kehittää monipuolisesti!

Olen työskennellyt erilaisissa järjestöissä ja usein palkkatuettuna. Monet järjestöt hakevat nimenomaan palkkatuettuja työntekijöitä, koska säästävät siten kulujaan. Järjestöjä, joissa olen työskennellyt ovat esimerkiksi Syöpäsairaiden lasten hyväksi – Sylva ry ja Suomen World Vision, joka tarjoaa kummilapsia kehitysmaista. Tulin yllättäen valituksi kuulemma persoonallisten seikkojen vuoksi myös Settlementtiasuntojen yhteisökoordinaattoriksi, vaikka minulla ei ole sosiaalialan koulutusta, kuten kaikilla muilla loppukarsintaan valikoituneilla. Työsuhteeni kuitenkin purettiin koeajalla internetistä löytyneen, paikallislehdessä julkaistun vanhan mielipidekirjoitukseni vuoksi, joka oli kuulemma järjestön arvojen vastainen. Järjestön pitkäaikainen työntekijä, joka oli istunut myös vankilassa savusti minut ulos. Asia harmitti, mutta ehdin saada parissakin kuukaudessa paljon arvokasta kokemusta ja asukas-, sekä ammatillisia yhteistyökontakteja, jotka pitivät savustamistani epäreiluna ja suorastaan törkeänä.

Järjestöjen lisäksi olen työskennellyt kaupallisella alalla, teknisten vempainten parissa. Koin tämän suhteellisen kiinnostavaksi kaupallisen alan työksi jonkin aikaa. Vielä, kun työkaverit olivat huumorintajuisia ja monipuolisesti kouluttautuneita aina duunareista korkeakoulutettuihin. Katetuottoani pidettiin johdon taholta esimerkillisenä ja tein käyttöluottosopimuksia ketjun liikkeistä Suomessa kolmanneksi eniten, mikä palkittiin hyvien palkkabonusten ohella monitoimikaukosäätimellä.

Teknisen alan provisiopalkatuista myyntitehtävistä siirryin pitkille hoitovapaille hoitamaan kahta parin vuoden välein syntynyttä poikaani. Ehdin pelastautua juuri samaan aikaan äitiyslomalle, kun yritys, jossa työskentelin sulautui Giganttiin ja vanha työsopimukseni raukesi.

Vuonna 2015 alkoi Euroopan ja Suomen kriisi turvapaikanhakijoiden tulviessa hallitsemattomasti, itselleen mieluisimpia kohdemaita valikoiden. Käytin lähes kaiken aikani kansalaistoimintaan, jotta painajainen päättyisi. Laadin esimerkiksi huolella koostettuja ja perusteltuja sähköposteja linkkeineen kansanedustajille ja puhuin mielenosoituksissa. Myös suurmoskeijahanke nousi keskusteluun ja tähänkin suomalaisia ahdistavaan asiaan täytyi pyrkiä vaikuttamaan. Eräs ystäväni sanoi, ettei tiedä ketään toista, joka olisi niin monipuolisesti aktiivinen erilaisessa maahanmuuttopolitiikkaan ja monikulttuurisuuden toppuutteluun liittyvässä toiminnassa.

Tällä hetkellä nautin työstä lasten ja nuorten parissa lukuisissa eri kouluissa sijaisena kierrellen. Koska vaikutan myös opetuslautakunnassa ajattelin kouluissa sijaisopettajana kiertelyn laajalla rintamalla tarjoavan oivan aitiopaikan koulujen arkeen ja ongelmiin. Olen toiminut sijaisena kolmen kaupungin alueella, jotta saan kunnolla perspektiiviä ja referenssiaineistoa. Lyhyemmät työpäivät mahdollistavat alakouluikäisten poikieni koulunkäynnin tukemisen ja politiikkaan panostamisen.

DSC00053 – kopioPientä arkeni pikataidetta